Lapset lähtivät viikonlopuksi Simoon. Heti illalla juhlistin omaa aikaa ravaamalla Laikan kanssa kolmentoista kilometrin lenkin niin hirveää vauhtia, että vieläkin pohkeissa tuntuu. Tänään on ollut aamusta asti sellainen olo, ettei tee mieli tehdä mitään. On niin rauhallista, ettei oikein tiedä miten päin olisi. Ei voi käydä hiihtämässäkään, kun välineistä ei siihen enää ole. Kuntohan tietenkin kasvaisi, kun lykkisi naapurikuntaan suksilla, joiden pohjasta on musta luistopinta kulunut pois. Pyörällä heittäisin henkeni, se on varmaa. En ymmärrä kuinka sitä kakarana uskalsi pyöräillä peilijäällä. Nyt ajatuskin murtaa luita. Pitäisi kai lähteä kaupunkiin ja käydä kahvilla tai jotain, mutta ei huvita nähdä ihmisiä. Kotona on vain pyykkäämistä ja siivoamista. Mikä meidän Monniakin vaivaa, kun se vaan nukkuu, eikä ärsytä pyörimällä ympäri nurkkia ulvoen kuin horteinen kameli. Laikakin jatkaa vain uniaan. Huoh...  


Monni änkäsi ensimmäisenä Laikan ruokakupille. Laika istahti takalistolleen ja katseli haikeana, kuinka ruoka katosi kissan suihin, mutta uskaltautui sitten kiertämään kupin toiselle puolelle.